FM, historianopettaja ja -tutkija Jukka Pasasen kirjoitti artikkelin patruunatehtaan johtaja Tuomo Tommilasta. Jukka Pasasen mukaan johtajan hahmo on Lapua 1976-elokuvassa aika hallitseva:
-Tuon esiin mikä oli todellinen tarina, kertoo Pasanen Seinäjokinen-lehdelle.
Patruunatehtaan johtaja – faktaa ja fiktiota
Voimakkaasti tunteisiin vaikuttava historiallinen romaani tai elokuva voi vaikuttaa historiankirjoitukseen tai ainakin ihmisten ns. kollektiiviseen muistiin. Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla” on tästä esimerkki, mutta puhun nyt tässä Lapua 1976-elokuvasta ja siitä miten tehtaanjohtaja on kuvattu siinä.
Patruunatehtaan räjähdyksen aikoihin tehtaanjohtaja oli oikeasti nuorempi mies, noin 40-vuotias Tapani Sormunen, mutta edelliseen johtajaan, muutamaa kuukautta ennemmin eläkkeelle jääneeseen Tuomo Tommilaan, sopii yllättävän moni asia elokuvan fiktiivisestä tehtaanjohtajasta. Ensinnäkin molemmat olivat ikämiehiä, joilla oli nuoressa aikuisiässä olevia lapsia, ja jotka olivat myös isoisiä. Elokuvan tehtaanjohtajan etunimi on Aarne, johtaja Tommilan kaksi jälkimmäistä etunimeä ovat Aaro Arvid. Fiktiivisen johtajan sukunimi on Mäkelä, joka on Tommilan tavoin tyypillinen länsisuomalainen -la/lä-päätteinen sukunimi. Fiktiivisen johtaja Mäkelän myös annetaan ymmärtää olleen patruunatehtaan palveluksessa pitkään. Tommila oli patruunatehtaan palveluksessa noin 30 vuotta. Elokuvassa johtajalla oli ainakin yksi kaunis tytär, ja johtaja Tommilalla oli neljä tytärtä, joita pidettiin kauniina. Elokuvassa johtajalla on poikakin ja myös Tommilalla oli neljän tyttären lisäksi yksi poika.
Nämä mainitsemani yhteydet tosin liikkuvat melko yleisellä tasolla. Aika tyypillisesti johtajat olivat 1970-luvulla iäkkäämpiä miehiä, joilla oli aikuisia lapsia, ja jotka olivat myös isoisiä. A:lla alkavat etunimetkin ovat aina olleet miehillä tavallisia, ja kun on kysymys Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevasta tehtaasta, länsisuomalaistyyppinen sukunimi on ihan odotusten mukaista.
Tuskin olen sentään ainoana Lapua 1976-elokuvan nähneenä ihmisenä huomannut nämä fiktiivisen johtaja Mäkelän yhtäläisyydet nimenomaan johtaja Tommilaan (eikä hänen seuraajaansa johtaja Sormuseen siis). Uskon, että moni muu on tehnyt mielessään samanlaisen vertailun. Noin viikko elokuvan nähtyäni kirjoitin johtaja Tommilan elämäntarinaa Facebook-seinälleni, erääseen historiaryhmään ja myös erääseen Lapua-aiheiseen ryhmään. Itse elokuvaohjaajakin vastasi Tommilaa koskevaan keskustelunavaukseeni Lapua-ryhmässä. Hän kiisti melko suorasanaisesti, jopa miltei kiivaasti sen, että Tommila olisi ollut millään tavoin fiktiivisen johtaja Mäkelän esikuvana. Elokuvaohjaaja myös kertoi, etteivät elokuvan tekijät tunteneet johtaja Tommilan elämäntarinaa lainkaan elokuvan valmistusvaiheessa.
Pidän hieman erikoisena, jos elokuvantekijät eivät olisi kuulleet mitään patruunatehtaan aiemmasta, hieman ennen räjähdystä eläkkeelle jääneestä vanhemmasta herrasmiestyyppisestä johtajasta ja hänen neljästä kauniista tyttärestään. Epäilemättä he eivät ole varsinaisesti tutkineet Tommilan elämäntarinaa, mutta ihmettelen, jos he eivät olleet edes kuulleet tästä mitään kertomuksia.
Kuka sitten oli patruunatehtaan johtaja Tuomo Aaro Arvid Tommila? Hän syntyi 16.11.1910 Merikarvialla Satakunnassa 12-lapsisen maanviljelijäperheen järjestyksessä seitsemäntenä lapsena ja kolmantena poikana. Hänen vanhempansa olivat Juho Arvid Tommila ja Lydia Aleksandra, omaa sukuaan Graan. Vanhemmat arvostivat koulutusta ja moni perheen lapsista sai oppikoulusivistyksen ja jopa akateemisen koulutuksen. Tuomo Tommilan vanhin veli oli kemian professori Eero Tommila ja nuorin veli Veikko Tommila tunnettu silmälääkäri. Eero Tommilan poika ja Tuomo Tommilan veljenpoika oli puolestaan tunnettu suomalainen historioitsija, professori ja akateemikko Juhani Päiviö Tommila.
Tuomo Tommila pääsi ylioppilaaksi vuonna 1931 ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1937. Toimittuaan lyhyen aikaa erilaisissa insinöörin tehtävissä ja sodan aikana insinöörikapteenina Tommila siirtyi v.1945 Lapuan patruunatehtaan palvelukseen. Siellä hän toimi erilaisissa johtotehtävissä ja viimein tehtaan toimitusjohtajana vuosina 1968–1975. Lapualla hänellä oli myös lukuisia kunnallisia luottamustehtäviä. Vaimonsa Raakel Inkerin, o.s. Pohjanloimu, kanssa Tuomo Tommilalla oli viisi lasta, poika ja neljä tytärtä. Tuomo Tommila tunnettiin Lapualla sivistyneenä ja kohteliaana herrasmiehenä. Hänessä ei siis ollut lainkaan Lapua 1976-elokuvan tehtaanjohtajan öykkärimäisiä piirteitä.
Patruunatehtaan johtaja Tuomo Tommila ja hänen vaimonsa kuuluivat isotätini ystäväpiiriin. Isotätini työskenteli yhdessä vaiheessa patruunatehtaalla terveyssisarena, mutta ei enää räjähdyksen aikoihin.
Hannu-Pekka Björkmanin ansiokkaasti esittämä hahmo olisi mielestäni voinut olla Lapua 1976-elokuvassa vauras isäntämies eikä tehtaanjohtaja. Jos elokuvan naispuolisen päähenkilön isästä olisi tehty keskitasoa varakkaampi maalaisisäntä, olisi ollut pienempi riski, että naispäähenkilöä ja hänen isäänsä olisi voitu yhdistää todellisiin henkilöihin. Lapualla oli v.1976 kuitenkin vain yksi patruunatehtaan (juuri eläkkeelle jäänyt) johtaja, jolla oli sopivan ikäisiä, nuoren aikuisuuden kukoistuksessa olevia tyttäriä. Vastaavanlaisia tyttäriä omaavia vauraita isäntiä sen sijaan olisi ollut jo pelkästään Lapualla leegio ja lähikunnissa vielä lisää.
Björkmanin esittämä tehtaanjohtaja käyttäytyy elokuvassa muutenkin kuin ison talon omaava pohjalaisisäntä. Tästä on osoituksena mm. hänen leveä eteläpohjalainen murteensa ja se miten hän ajaa epämieluisan vävykandidaatin ulos talostaan. Tuo epämieluisan vävyehdokkaan ajaminen ulos talosta on usein eteläpohjalaisiin isäntiin liitetty ominaisuus, ja sitä on käytetty runsaasti fiktiossa, mutta oman käsitykseni mukaan se on toisinaan ollut täyttä totta. Muualta Lapualle muuttaneen tehtaanjohtajan olisin silti ajatellut hoitavan asiat vävykokelaan kanssa hieman hienotunteisemmin, mutta ehkä johtajan käytös elokuvassa voidaan tulkita niin, että hän on 30 vuoden aikana omaksunut niin sanotut paikkakunnan tavat.
Lapua 1976-elokuvassa esitetään hyvin tunteisiin vetoavasti miten tehtaanjohtajan tyttärelle kävi patruunatehtaan räjähdyksessä (elokuvassa ei kerrota oliko johtajalla mahdollisesti muitakin tyttäriä). Tässä on nähdäkseni vaara, että fiktio muuttuu ihmisten kollektiivisessa muistissa faktaksi, koska elokuva oli niin voimakkaasti tunteisiin käyvä. Aletaan muistella, että olikos se johtaja Tommilan tytär oikeastikin siellä. Jotkut saattavat jopa muistaa mielestään varmasti, että ”joo kyllä se johtajan tytär…” Minun ikäiseni ja vähän nuoremmat, räjähdyksen jälkeen syntyneet ihmiset, joilla on suku- tai muita yhteyksiä Lapualle, saattavat muistella tyyliin ”Joo, minun mummoni taisi kertoa, että johtajankin tytär…olikos se Tommila se johtaja, jolla kerrottiin olleen kauniita tyttäriä…”
Tässä yhteydessä on otettava huomioon, että ihmismieli on arvaamaton ja luo helposti valemuistojakin erityisesti nyt kun on kyse 47 vuotta sitten tapahtuneesta asiasta, josta harvalla siihen aikaan eläneellä on enää tarkkoja muistikuvia, ja räjähdyksen jälkeen syntyneet tietävät tapauksesta monesti vain kuulopuheiden perusteella.
Ihmiset varmaan sinänsä tajuavat, että elokuvan tehtaanjohtaja on fiktiivinen, ja nimi, ulkonäkö ja luonne on muutettu, mutta he eivät voi tietää miten paljon johtajan perheen tarinassa on elokuvassa totta ja miten paljon tarua. Tyttären kohtalo on kuvattu niin koskettavalla tavalla, että kaikki katsojat eivät välttämättä miellä tai edes halua mieltää sitä juonenkäännettä täysin hatusta vedetyksi. Ajatellaan, että ”ei kai tuollaista asiaa voitaisi keksiä, vaan sen täytyy olla totta”.
Olin syyskuun lopulla parin ystävän kanssa lounaalla yhdessä kahvilassa Seinäjoella. Koska siellä oli paljon väkeä, eräs vanhempi rouvashenkilö istahti seuraamme, koska hän tunsi toisen lounasseuralaisistani. Tuli sitten puhetta Lapua 1976-elokuvasta. Vanhempi rouva oli nähnyt elokuvan ja pohdiskeli, että onko se patruunatehtaan vanha johtaja Tommila ollut todella oikeasti noin hirveä tyyppi ja kohdellut tytärtään noin huonosti. Mainittu rouva vielä lisäsi, että kyse oli sentään jo 70-luvusta, jolloin isät eivät yleensä enää valinneet tyttärilleen aviomiehiä. Kerroin hänelle millainen patruunatehtaan vähän ennen räjähdystä eläkkeelle jäänyt vanha johtaja Tommila oikeasti oli. Mainitsin hänen herrasmiesmäisyydestään sekä neljästä kauniista tyttärestään ja yhdestä pojastaan. Vanhempi rouva kysyi sitten, että onhan tuo johtaja jo kuollut. Sanoin hänen kuolleen v.1986. Itsekseni ajattelin, että hyvä kun elokuvaa patruunatehtaan räjähdyksestä ei sentään tehty vanhan johtajan eläessä.
Yhtä kaikki kohtalokkaana päivänä 13.4.1976 kukaan johtaja Tommilan tyttäristä ei ollut töissä patruunatehtaan lataamossa.Yhdessä asiassa olin kuitenkin väärässä. Pidin elokuvassa jossain määrin epäuskottavana juonenkäänteenä, että patruunatehtaan johtaja olisi laittanut tyttärensä kohtalokkaaseen lataamoon töihin tai mihinkään muuhunkaan ns. suorittavaan työhön tehtaalla, vaikka tytär olisi itse halunnut. Lapua-ryhmässä aloittamassani keskustelussa ilmeni, että Tommilan tyttäret olisivat hyvin voineet työskennellä väliaikaisesti lataamossakin esim. opiskelun ohella, sillä lataamoa ei yleisesti pidetty vaarallisena paikkana. Siten elokuvan esittämä tilanne olisi voinut olla myös todellisuudessa mahdollinen.
Johtaja Tommila oli maalaistalon poika ja arvosti suorittavaa työtä, sillä hän osallistui itsekin aktiivisesti omakotitalonsa rakennustyöhön. Hän rakennutti 1950-luvun puolivälissä itselleen ja perheelleen funkkistyylisen omakotitalon Lapuan Liuhtarin kylään. Johtaja Tuomo Tommila kuoli Lapualla 13.6.1986.
Monien mielestä tämä voi olla hiusten halkomista, mutta historioitsijana en voi aina olla huutamatta ”ptruu”, jos historiallisten romaanien tai elokuvien tekijöiden taiteellinen inspiraatio lähtee mielestäni liikaa laukalle. Taiteellinen vapaus on toki sallittua, mutta jos on joku hyvin tarkkaan tietylle paikkakunnalle sijoittuva historiallinen tapahtuma tai jonkun historiallisen henkilön elämäntarina, pitäisi faktaa olla vähintään 80 % myös kaunokirjallisessa teoksessa tai elokuvassakin. Nyrkkisääntönä voisi mielestäni pitää sen, että mitä lähempänä nykyaikaa olevaa aikaa käsitellään esim. jossain romaanissa tai elokuvassa, sitä vähemmän taiteellista vapautta siinä kannattaisi käyttää. Minä toki ajattelen asiaa historioitsijan näkökulmasta, en taiteilijan.
Kaikesta edellä esitetystä huolimatta Lapua 1976 on katsomisen arvoinen elokuva… edelleen.
Jukka Pasanen
FM, historianopettaja ja -tutkija
